Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin, lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä, kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.
Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla. Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen. Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje, kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua». Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika, että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon — tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se, että kaiken takana ovat juutalaiset».
Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä »Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus. Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä, hän sai aikaan melkoisen hälinän.
— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.
Ralph Moore tuli huoneeseen.
Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.
— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.
— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä niin. Niitä pakottaa.
Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar Nureddiniä.
— Te sanoitte aamulla…