— India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja »sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta. Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia esimerkkejä.
Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle tohtori Azizista.
Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet puhu Adelalle mitään Azizista.
— Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en?
— Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki. Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja muita samanlaisia jonninjoutavia asioita.
— Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo, ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on hyvin järkevä tyttö.
— Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti.
Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan, että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan.
Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen, kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty kuoliaaksi.
Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan sekautuessa rumpujen pärinään.