Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua »peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa.
Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän, kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike, vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen laitoksen.
— Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne käyttäytyäkseen säädyllisesti.
— Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään.
— Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: — Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin, nähdäkseen, kuinka onnistumme.
Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi. Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa vihastua hänen sanoistaan».
— Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä puhuisin enkelten kielellä…
Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan.
— Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!»
Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin, ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa, josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei?