— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät luullakseni.
— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.
— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?
— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?
— Neiti Quested.
— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta, koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.
— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin taiteellinen.
— Onko hän postimpressionisti?
— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli ymmärrykseni.
Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen tapaan.