Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi ja hän kysyi tohtorin osoitetta.
Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone, jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi heti nähdä, kuka talossa asui.
— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu, antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä minä pitäisin.
Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän sanoi.
— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme ketään.
Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.
— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia, kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat, kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina? Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!
— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.
— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä. He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä. Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin palvella heitä.
Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi sanoa: minä olen India.