Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä »kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet pian maahan.
Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä. Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.
Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt. Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus, kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan tänne Indiaan?
— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se Ronnylle.
— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.
— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille pitääksemme heidät täällä?
— Mangoja, mangoja.
He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään,
huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä.
Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa
Englantia.
— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.
— Luultavasti.