– Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän sisarestaan.
He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.
– Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?
Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan, jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko polkunaimisiin tahi… Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä… mutta vasta myöhemmin… — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.
— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi, että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen, jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.
Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä, onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä, kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun Azizille.
— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi ilmoittanut minulle syyn.
— Joku sairas, luullakseni.
— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen näyttääkseen valtaansa.
— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi, koska olet pureskellut beteliä.