— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!
Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle, palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla, kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.
— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika… mutta hän oli jo kaukana kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].
Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle, hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla — tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.
Ylilääkäri oli poissa.
— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?
Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi. Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.
— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |
— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten toverinsa esimerkkiä.
— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin! ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.