— Siunatkoon! huudahti neiti Derek.
Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia, koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan, ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa. Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin.
Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta, tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti:
Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla. Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän kihlautumisensa.
Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun, jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista, ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa. Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.
Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan, joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn, ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.
Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti: — Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.
»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani», ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi, ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan! Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa, hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan, nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa; hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.
He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan. Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja, jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen, mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.
— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa?
Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin
Ronny oli toivonutkin.