— Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa sillä aikaa vaununi.
He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt, kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen.
Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni, niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni, vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään!
Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan.
— He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja, raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia.
— Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
— Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin.
— Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia, sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä, ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin.
— Erehdytte. He ovat verrattomia.
— En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. — Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen? Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah, taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen.