— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen… Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11 penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.
— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela, vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.
— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin ennenkin.
— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen rivin kortteja.
— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.
— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella tavalla… musta sotamies punaisen rouvan jälkeen… He keskustelivat tyynesti pasianssista.
Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle, ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani ollut toisenlainen… Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?
Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset, mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut sitä itsekin omien kihlaustensa aikana… epämääräistä katumusta ja epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti, ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä »tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.
— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä levottomuuteeni?
— India on… hän keskeytti.