— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?
— Mitä olen sanonut aaveeksi?
– Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»
– En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.
– Se oli luullakseni sittenkin hyena.
— Hyvin uskottavaa.
Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä, jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle, kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt, mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset, jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?
— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle, elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä. Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:
— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi, saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.
Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista, ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta, kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.