— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi
Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.
— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri
Syed Muhammedin ääni.
— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin, herra Haqin, ääni.
— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat palkkammekin.
— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?
Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.
— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.
— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.
— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä. — Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia. Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?
— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen setänsä.