Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama. Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä; runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille. Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta, joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia, Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.
Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys, kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä millekään elämässä.
Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut, muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia, meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan, ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.
— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.
— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.
— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.
— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä, joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista, ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi huopapeitteen alle.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.
— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän sairaan ääriviivoihin.
— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!