Hamidullah viittasi rikokselliseen.
— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta viranomaiset voisivat rangaista häntä.
— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?
Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti, että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät helposti.
— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi
Ram Chand.
— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi; huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.
— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.
— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.
— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi
Syed Muhammed äkkiä.
— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista sanomalehden toimittajana.