— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.
Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi: — No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.
— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.
Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja, lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia koko seuruetta kohtaan.
— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme, sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.
— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista, Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.
— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.
— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.
— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.
— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat he. »Niin sukkela!»