Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä. Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon, joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä, mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi, ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja — törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen, hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä hän erotti vain sanat: »Ranskalainen… burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa, ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina, etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää, jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa, hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään, riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä, mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja, käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa. Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa. Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan, ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa, kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen, joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella; hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän meni tajuttomaksi.

IX

Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään, millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot, sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus, oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella, mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti, korisevasti.