Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten. Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa, innokkaasti osoittaen jotakin.
»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut sen ohitse kerran tai pari, ja minun — Allah! Selim — ja yksin!» huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.
Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä — sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut. Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta. Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä suonenvedontapaisesti vavahtaen.
Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.
»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä. Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu — tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen kiihkeän toivehikkaasti.
He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana, päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.
Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon. Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys, joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta. Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista, niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä, haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo kuudennen kerran.
Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle. Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse, se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä, ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.
Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö, syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen. Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.
Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.