Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut, entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen huojennuksesta.
Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi; miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä ilme kauniilla kasvoillaan.
»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive. »Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.
»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin, ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.
Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen. »Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»
Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly- ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia, jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon, ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua, kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.
Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän muidenkaan!
Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja, ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.
Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty, vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen, noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa. Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.
Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen, antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen, hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella, kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen. Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä. Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa, ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.