Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen, Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin venytetty, läpitunkeva huuto: »Al-ilah-ilah-ilah.» Tämä valtava, juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta, ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi, jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan, keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti, kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset, sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle, levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue. Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun, oli niistä mahdoton erehtyä.