Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä, telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen, kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.
Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan, joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti, hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske, ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan sovittaa!
»Tulkaat minun tyköni, kaikki… raskautetut, niin minä annan teille levon.»
Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus? Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.
»Ken tulee minun tyköni, häntä minä en suinkaan heitä ulos.»
Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa, ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen, melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.
Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna, kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä, salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen» puupiirroksia.
Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön, jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana, mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta, joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä — häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan? Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä kertaa nähtävästi poissa.
Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan. Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin, mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen ajatuksiaan.
Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita, yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta, esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet. Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus, salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan jännittyneenä, odottavan, varovan.