Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään, mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty; taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian! Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se, että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui hyvin hiljaa.
Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin, kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään pakotti sietämättömästi.
Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota, jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset avioparit säästyivät.
Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt. Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä, ja jännityksen painamana oli hän murtunut, ei Gillian. Itsekkyys, jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?
Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa — jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta, ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.
Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.
Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä — pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.
Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä, katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain, ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua, torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän oli lopen kyllästynyt itseensä.
Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan, himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jota hän oli käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi, hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen, vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsi obin, joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi, että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista kuiskutusta — ja näky oli poissa.
Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.