Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.
Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi anteeksiantoa.
Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne, tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä. Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä vääryyden?
Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä, joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.
»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä heikkoudelle.
Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy kauniilla kasvoillaan.
»Enfin, mon brave, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen, laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.
»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti. »Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä, mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan, hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle ja istui päällesi — naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse, ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä — etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!» lopetti hän haltioissaan.
Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen. Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.
»Omar?» tiedusti hän levottomana.