Saidin silmistä katosi nauru äkkiä, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin. Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.
»Entä Safiya —?»
»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana — vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä», lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni. Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»
Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.
Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen. Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti, että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.
»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.
Said nyökkäsi.
»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria, jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa, mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin, ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten. »Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan englanninkielisiä sanoja.
Cravenia nauratti hänen harminsa.