»Ja sinä kun aloit menettää taistelukuntosi! Huono onni, sheikki.»
Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.
»Se muuttaa elämääsi — Omarin kuolema nimittäin», huomautti hän.
»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni», jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon. Grand dieu, millaista elämää!»
Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi — olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu. Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten, varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään, saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.
Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi, mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen naisvihaajansielunsa kammosi.
Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä tyrkyttämään neuvoja toiselle.
»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä». Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.
»Plaît-il?»
Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki, mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.