Arabialainen kohautti olkapäitään.
»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani, bien entendu! Ja viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä, sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.
»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.
»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä, ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta, hein?»
»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin. »Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»
Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili kiihkeästi vierasta poistumaan.
Lausuen hilpeän pilan komea Said lähti tottelevasti teltasta.
X
Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti, ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja. Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin, jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus, mikä hänelle kuului.
Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan. Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen. Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden päällikkönsä ympärille.