Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa, joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi, jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.
Said oli seurannut häntä päivänpaisteiseen ulko-ilmaan.
»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty, mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän, nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle, jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy pelkkänä spahien everstinä.»
Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista, mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia, eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota hallitsemaan heidät oli lähetetty.
Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat. Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.
Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.
Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa, sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin, mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla, kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.
Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä. Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää, että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut Towersiin.
Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille, joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä. Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin, ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä, kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.
Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.