Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen odotti.
Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita, jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.
Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa, joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin tuhlata yö Lontoossa.
Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä, syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia. Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi koetettukaan voittaa takaisin.
Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen itseään.
Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan Gillianin onnesta ja toiveista.
Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa. Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.
Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla pienellä junasillalla.
»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa, onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä ja pysäytti hänet rautaisella otteella.
»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters. Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin yllämme olevat asut.»