Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla. Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.
Englantilainen hymyili.
»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin — ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»
»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun täytyy lähteä merelle tänä yönä.»
»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä olet poissa?»
»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa jotensakin äkkiä.»
Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään, puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä paritonta silmälasia.
»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin, on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia, jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi. Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla; ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»
»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä, uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän, kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään, ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa moskiittoa.
»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään. Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»