Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti. Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.
»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.
»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»
Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.
»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia. »Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi. Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä, rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.
Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.
»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.
Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja huojennuksen sekainen ilme.
»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen
Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»
Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi
liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.
Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn luonteen huomattavia piirteitä.