Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.
»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»
Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.
»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»
»Meitä odottaa», oikaisi Craven.
»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka, kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.
Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.
Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa. Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä — vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä, vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.
Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista, mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus, jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.
Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen vastassaan oli tyyten outo ihminen.