Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa, kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.
»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On hävyttömän julkeata pyytää sinua —»
»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin. »Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»
Barry jäykistyi silminnähtävästi.
»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.
Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.
»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,
Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»
Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.
»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme laukesi.
»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan innokkaasti.