Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä esitystä.
Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä, jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.
»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty — Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.
»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä. Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, monsieur, kaikkea tätä arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»
Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa, katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista, hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti? Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.
»Ei kai hän tanssi?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.
»Tanssiko, monsieur — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.
»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää — muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven täydensi katkenneen lauseen.
»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»