»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.
Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.
Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen, jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen. Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.
Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet työnnettyinä syvälle taskuihin.
Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan, jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma — jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.
Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti. Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.
»Näytänkö minä — tuollaiselta?»
Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.
»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen, myöntävän vastauksen.
»Noin — kirotulta?»