»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos — jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»
Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.
»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa, kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.
»Kirottu vehje!» mutisi hän ärtyneesti.
Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja jyrkät!
»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No, tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi paiskattiin rajusti paikalleen.
Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.
Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone, mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus, lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle, jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta, muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan; täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.
* * * * *
Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen tuskaisen punan.