Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti. »Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta. Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»
Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin. Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta. Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.
Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet, eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana, mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään. A chaque jour suffit sa peine.
Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat — oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu. Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen, salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa, siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä. Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä, jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen. Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi Petersin olalle.
»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.
Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka. Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?
Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin, että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi, soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.
»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»