Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän, katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas David.»
Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä, joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan, josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten tänäkin iltana Craven saattoi häntä.
Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua. Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin. Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut — kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.
Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan. Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen. Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen tyynnyttävästä silittelystään.
Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta, ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi, ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se tukahduttavalta.
Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.
Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.
Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut. Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa, kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen, omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja. Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen kintereillään.
Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä, pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean, tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?
Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»