Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.
Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan, tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä: »Sinä — Gillian?»
»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään, ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.
»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta, kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.
— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän, lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes siedettäväksi.
— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan. Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»
Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi — eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu, kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa. Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen — millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?
»Milloin lähdet?»
Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata, värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen, vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän, ynseän soinnun.
»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty», vastasi hän vältellen.