Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli. Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat hätäisesti soperretut sanat:
»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin — työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»
Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen. Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko. Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti, oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa lupaustaan nyt.
»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»
Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön, ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana! Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä seurusteluhuoneessa.
Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella, puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa, kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus, mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua? Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»
Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.
VIII
Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä, jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.
Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta, mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä, samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan seinän varassa hänen lähellään.