Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä. Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin — Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli tyytyväinen siellä, missä Craven oli.
Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä hiljaisuus.
Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.
Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen — hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan. Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.
Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema, jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa, joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin konsanaan?
Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta. Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille, käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin, kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui kiduttavalta.
Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä. Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen, ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa. Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen hänestä.
Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta. Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies, joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä — kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää, kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta; siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.
Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään — halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut. Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.
Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten, senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.