Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli saapunut vasta viikko sitten.
Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa, juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen, joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana, laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli, että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa sheikin nuorempana poikana.
Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut keskeytyksissä.
Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan. Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.
Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi. Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa — saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta, intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.
Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö, jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti, oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta, jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.
Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi. Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa, joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa. Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville, mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio. Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli luultu kuolleiksi.
Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta, että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun, voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.
Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen. Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään, ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan, herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta Englantiin.
Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan, löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan valkeaan arkkiin.