Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä, voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi, mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien ajattelemista.
Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan, mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian, kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan. Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa, vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi nytkään.
Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta, täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää onnea monien ihmisten elämään.
Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen, vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.
Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta öiseen ulko-ilmaan.
Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.
»C'est bien toi, mon vieux! Olet tervetulleempi kuin konsanaan — vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien päässä, mon ami, mutta siitä lisää myöhemmin. Dame, kuinka olen ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni! Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa. Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa — epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan sodasta, bien entendu! Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää. Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä hevosta, ymmärräthän, mon ami, enemmän kuin ikinä osaisin naista rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen, ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.
»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.
»Jollainen sinä et ole», huomautti Craven hymähtäen.
»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said, heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi, visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän tuttavuutensa alkuaikoina.