Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa — esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa — vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.
»Mutta, mon cher, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa? Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä, mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin — voyez vous, minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.
»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»
Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti, suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.
»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.
Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti kasvot savupilven verhossa. »Pourtant, minä lähden mukaanne tänä yönä.»
Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi. Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen uuden savukkeen.
»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman levolliseen tapaan.
Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys. Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan tarkkailunsa.
Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin, eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.