Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot, väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka, mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä. Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta, tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus. Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.
Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan. Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa, ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.
Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä. Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.
Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään, ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.
Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa, hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.
»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»
»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?» lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.
Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut varukset.»
»Burnuusin — mitä varten?»
»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti, mon cher. Et voi lähteä tuossa asussa.»