»Miksi en?»
Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»
Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»
Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.
Sitten hän palasi telttaan ja veti taaskin eteensä kirjoitusvehkeet.
Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt rakkaus Gilliania kohtaan.
Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma, joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty, ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua. Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.
Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.
Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan, kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista, tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.
»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva Cravenin omiin käsiin.»