»Salamalik!»
Ja hänen syvä-ääninen tervehdyksensä ikäänkuin mursi lumouksen.
Äkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja katosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten rannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja läähättäen.
Hänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti olevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.
Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden vähäisen, uhkamielisen liikkeen.
»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.
»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.
»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»
Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut hänet kallioiden lempeään turvaan.
Hän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.