Sitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi häneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä suinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.
Heilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä vapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun revolverin nupilla.
Ylängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa, sillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä näkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi jokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä alemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui kuuntelemaan tarkkaavasti.
Ääni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin hänen oikealta puoleltansa.
Hän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien välitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli kahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa laaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen rakennuksen särkyneestä ikkunasta.
Ja tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen olento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.
Hänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli kiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja hän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa guesboa.
Vielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli kiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä olevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä, kapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä kummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli pienestä arabialaisesta huilusta.
Kenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä ja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.
Sitten hän lausui: