Vaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle tolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.
»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän hellän itsepintaisesti.
Ahmed hymyili hänelle kankeasti.
»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä meidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja ymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen muodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian paljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän, kohauttaen hieman olkapäitänsä.
Mutta hän oli kyllä sitä ajatellut, ja vain Diana tiesi, kuinka syvästi.
Hän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme. »Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta ymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin meidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan kokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman elämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja alituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet hiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta saaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon vastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin nuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana — jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa — hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui kaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa. Se ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen on usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien tavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja tilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet toisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat, on olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat löytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on mukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle — kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin sinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.
Mutta sheikki ravisti päätänsä.
»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun kasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä mitään muuta yhtäläistä.»
»Mutta, Ahmed, lupaathan —»
»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet armaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi luvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot, ja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki mahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia. Jos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen tämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»