Diana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä olin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll käyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»
Sheikki murahti ylenkatseellisen vastustavasti.
»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän hiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»
Diana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli hiusharjaansa ripeästi.
»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven takaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa, että hän on mainio ampuja.»
»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat ratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi. Teitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät ole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän saakka ole hänessä nähnyt.»
Hänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman. »Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita häntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on kauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin kaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras, olisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on, koska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy tämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain toisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti vanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää, että minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä särkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen lattian poikki parilla hätäisellä askeleella.
Naisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut julki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin Ahmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.
Hellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?» nuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme niskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja äkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.
»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa vastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä. »Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä raakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin sielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta Raoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi sävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran, joka oli valahtanut Dianan rinnalle.