Jo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli tuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan yksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi, mietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään syytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa vanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen hän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä hänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä, että häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava anteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen hellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi jääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat ennakkoluulonsa?
Hetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi, ja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun äidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin pehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat menneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle katkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä tarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.
Eilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän selvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki olivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein ihan äänettömäksi.
Vaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen keskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa. Ja yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti harmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa englantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja koko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina olevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden herkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut, kunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein sietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt salaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet ärsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti peloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili tuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien, tutkimattomien kasvojen takana?
Neljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän sen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan, millaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa puhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan niin laaja ja ylipääsemätön kuilu.
Miten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun he olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?
Eilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään nähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan mielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli nostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli lujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.
Aamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta hän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa eristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten perinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt, mistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai maksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän oli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan ellottavan inhon ja kauhun vallassa.
Kenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa muiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä värähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin, kasvoja.
Sellainen siis oli hänen isänsä — kun naamari otettiin pois.